Suomessa on ollut oikeusministeriön sisällä jo pitkään kova pyrkimys päästä eroon epäinhimilliseksi koetusta pakkolaitoksesta. 2001 annetussa esityksessä rikoslain uudistuksesta korvaavaksi järjestelmäksi on ajateltu pelkkää vankeusrangaistuksen täysimittaista suorittamista. Lisäksi tuomion antamisen edellytykset tiukkenisivat. Uusin tutkimus puhuu voimakkaasti tällaisia pyrkimyksiä vastaan.

Pakkolaitos, eli kansanomaisemmin ”pytty”, on rikoslain käsite, jolla tarkoitetaan toistuvasti esimerkiksi raiskaukseen tai tappoon syyllistyneen henkilön kaikkien rangaistusten täysimittaista sovittamista vankeudella. Tuomion edellytyksenä on ollut toistuva toisen henkilön turvallisuuteen tai terveyteen kohdistuva rikos 10 vuoden sisään, josta on seurannut vähintään 2 vuoden tuomio. Käytännössä tällaisia ovat esimerkiksi raiskaus, tappo, törkeä pahoinpitely ja törkeä tuhotyö.

Rikoslain uudistusesityksessä perusteita on ehdotettu muutettavaksi siten, että pyttyä varten vaaditaan vähintään 4 vuoden ehdoton tuomio. Lisäksi tuomiota varten vaadittaisiin mielentilatutkimus sekä vaarallisuusarvio. Vangeille tulisi mahdollisuus ehdonalaiseen vapauteen 2/3 suorittamisen jälkeen. Tällöin edellytyksenä olisi, ettei henkilöä enää voida pitää erittäin vaarallisena.

Jarmo Paanilan hiljan julkaistussa väitöskirjassa on tutkittu pakkolaitosvankien rikoksenuusimisriskiä. Vuosina 1971–95 pakkolaitokseen määrättiin 42 vankia, joista vapauteen pääsi seuranta-aikana 10. Näistä jokainen uusi rikoksensa, useimmat pian vapauduttuaan. Määräämättä jääneistä 60 vangista 17 uusi väkivaltarikoksen jo ehdonalaisen aikana ja 82 % koko seuranta-aikana.

Luvut ovat erittäin huolestuttavia erityisesti oikeusministeriön pyrkimysten valossa. Mikäli vanhoilla kireämmillä kriteereillä pakkolaitokseen määrätyistä vangeista kaikki uusivat rikoksensa vapaudessa, on linjan höllentämistä vaikea perustella. Määräämättä jääneiden korkea uusimisriski puhunee pikemminkin kiristyksen tarpeesta.

Lyhyempiä vankeusrangaistuksia on perusteltu paljon humaaniudella. ”Eihän vankila ketään paranna”, sanotaan. Näin toki on. Psykiatrisen tutkimuksen ansiosta tiedämme, että yli puolella vangeista on todettavissa epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tila on erittäin huonoennusteinen eikä tehokasta hoitoa siihen ole. Lienee kuitenkin niin, että vapaus parantaa häiriön vankilaakin huonommin. Kiven sisässä he sentään ovat poissa uusimasta rikoksia. Tavallisen kaduntallaajan turvallisuus lienee myös huomioitava asia, erityisesti kun vankeutta korvaavia menetelmiä ei ole näköpiirissä.

Rangaistushaitarin yläpään ”humanisoimisen” sijaan oikeusministeriön tulisi ryhtyä toimiin törkeistä väkivalta- ja seksuaalirikoksista annettavien tuomioiden kiristämiseksi. Rikoslain uudistusehdotus on vedettävä takaisin pakkolaitoksen osalta ja sen määräysperusteita laajennettava. Mikäli pitkiä vapausrangaistuksia pidetään epäinhimillisinä, on puuttumisen paikka vankeuden sisällössä, ei kestossa.

Lauri Pautola