Thomas More, Utopia

Moren Utopia on selkeästi valtio-opillisen ajattelun merkkiteoksia. Vaikka vastaavanlaisia teoksia on Moren jälkeen ja häntä ennen kirjoitettu lukuisia, eivät ne ole saavuttaneet samanlaista tunnettavuutta myös valtiollisiin asioihin erityisemmin perehtymättömien keskuudessa.

More maalailee teoksessaan kuvaa ideaalivaltiosta, jossa kaikki on hyvin ja kansa onnellista. Tämä ei johdu kansan erityisestä lahjakkuudesta, luonnonvaroista tai sotilaallisesta menestyksestä, vaan viisaasta lainsäädännöstä. Asettamalla näin sanansa ulkopuolisen kertojan suuhun, saa kirjailija paljon kerrottua ajastaan, jolloin kritiikkiin valtiota kohtaan ei suhtauduttu suopeasti.

Vaikka teos sijoittuu 1500-luvun vaihteen Eurooppaan, ovat monet ongelmat ajankohtaisia nykyäänkin. More käsittelee oivaltavasti muun muassa uskonnollisia, sekä työttömyyyteen ja tulonjakoon liittyviä ongelmia, jotka yhä herättävät keskustelua. Kirjailija pystyy myös kuvaamaan sinänsä raskaita ja vaikeita asioita yllättävän kepeästi, jopa humoristisesti.

Teosta täytyy suositella jokaiselle, joka tuntee vähäisintäkään mielenkiintoa yhteiskunnallisia asioita kohtaan. Ja vaikkei tuntisikaan, tämä kirja voi sellaista mielenkiintoa herätellä. Vaikka soveltuukin erinomaisesti maallikonkin luettavaksi, teos herättää varmasti ajatuksia myös kokeneessa valtiotieteilijässä.

 

 

Eero Paloheimo, Megaevoluutio

Paloheimo viestittää kirjassaan melko selkeää maailman ja ihmiskuvaansa. Hänen näkemyksensä ovat olleet julkisessa keskustelussa muuallakin ja jakavat mielipiteitä äärimmilleen.

Megaevoluutio sisältää tieteellisen tutkimuksen uusimpia saavutuksia, joista Paloheimo tekee pitkälle meneviä johtopäätöksiä ja oletuksia. Hänen otteensa tekstiin ja käsittelemänsä asiaan on selkeästi asiaan perehtyneen tutkijan ote. Käsiteltäessä niinkin laajoja aiheita, kuten maailmankaikkeuden ja ihmisen olemusta, joudutaan kuitenkin luonnollisesti useasti turvautumaan niin sanottuun valstuneeseen arvaukseen.

Kirjan keskivaiheilla kirjailija syyllistyy toistamaan itseään. Ehkä hän on arvellut asian olevan niin vaikeaa sulatettavaa, että se täytyy kertoa kahdesti, mutten oikein ymmärrä mitä hyötyä lähes samoin sanoin uudestaan kerrottavasta asiasta on.

Paloheimo ei jää kuitenkaan vain toteamaan asiaintiloja, vaan ottaa rohkeasti kantaa, ja maalailee kiehtovia tulevaisuudennäkymiä. Monissa asioissa hän uurtaa uraa, ja esittelee asioita, joita ei ole aiemmin käsitelty missään.

Megaevoluutiosta voi hyvinkin muodostua uudenlaisen maailmankatsomuksen, joka hylkää aiemmat käsitykset, merkkiteos! Suosittelenkin ehdottomasti luettavaksi kaikille, jotka kaipaavat kriittistä mutta ennakkoluulotonta pohdintaa maailman perimmäisistä kysymyksistä.

 

 

Ilkka Remes, Ruttokellot

Lukemani versio oli pehmeäkantinen ja suhteellisen pienikokoinen, mutta melkein viisisataasivuinen teos.

Kirjan stoori alkaa siten, että venäläinen "liikemies" Artem Granov on päättänyt tehdä huomaamattoman vallankaappauksen Suomessa. Aluksi hän murhauttaa Suomen pääministerin. Sen jälkeen hänen suunnitelmansa on nostaa pääministeriksi ja edelleen presidentiksi Suomen ulkoministeri, jota Granov kiristää tiedoilla, jotka osoittavat uilkoministerin ennen olleen yhteydessä STASIin. Monimutkaista suunnitelmaa tarkemmin selostamatta Granov on päättänyt levittää Suomeen ruttoepidemiaa, jonka aiheuttama poikkeustila nostaisi ulkoministerin asemaa. Tavoitteena Granovilla on siis tehdä Suomeen presidentti, josta hän saisi itselleen sopivan sätkynuken, jolla vaikuttaa EU:n päätöksentekoon.

Kirjan ehkä parasta antia on sen todentuntuisuus. Toisin kuin useimmat kirjat, se puhuu uskottavasti Suomen nykyhetkestä, kirjassa esiintyvät niin Ylen tv-uutiset, iltapäivälehdet, MTV3 kuin STT:kin, toki oikeita henkilönnimiä ei ole käytetty. Myös venäläismafian suunnitelma kuulostaa sellaiselta, että sen voisi kuvitella tapahtuvaksi. (Sivuhuomautus: eräs lippispäinen ulkoministeri kiukustui kirjasta, koska siinä venäläiset olivat pahoja.)

Toinen mainio asia on kirjan suuntaama kova, mutta aiheellinen kritiikki nykyistä mediaa ja uutistoimitusta kohtaan. Sen kannalta kirja herättää varmasti lukijansa ajattelemaan, vaikka se kokonaisuudessaan onkin epäintellektuellia pumpulihedonikelluntaviihdettä.

Toisaalta kirja ei mielestäni ole erityisen hyvin kirjoitettu. Esimerkiksi Väinö Linna osasi loihtia aivan erilaisen tunnelman teoksiinsa vähemmällä dramatiikalla kuin tämä kirja pystyy tekemään. Lisäksi kirjan loppuratkaisuihin on sisällytetty ehkä hiukan liikaa Hollywoodia, muutoin uskottavasti edennyt tarina saa hieman yliampuvan päätöksen.

Kokonaisuuudessaan suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille Suuntalaisille, tuskin koette haaskanneenne aikaanne tämän teoksen parissa. Lukuunottamatta tietysti Perkkiötä.